Tiivistelmä. Kuulumisen kysymykset ovat olleet ajankohtaisia kautta aikojen. Ne yhdessä yhteenkuuluvuuteen kurottavan arvopohjan kanssa ovat tulleet yhä keskeisimmiksi päiväkotien kontekstissa suomalaisten varhaiskasvatusympäristöjen moninaistuessa maahanmuuton ja globalisaation seurauksena. Huolimatta siitä, että kiinnostus yhteenkuuluvuuden tutkimiseen on viime vuosina lisääntynyt varhaiskasvatuksen kentällä, uutta tietoa tarvitaan. Esiin on nostettu esimerkiksi lasten äänten kuulemisen ja yhteenkuuluvuuden politiikan näkökulman tarpeet. Myös päiväkotien arkeen kaivataan lisää keinoja yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan yhteenkuuluvuuden politiikkaa päiväkodissa. Yhteenkuuluvuuden ilmiötä lähestytään moninaisissa suhteissa tuotettavana monimutkaisena rakenteena, yhteenkuuluvuuden politiikkana. Teoreettisina lähtökohtina toimivat Yuval-Davisin (2011, 2006, 2004) käsitteellistykset. Tutkielmassa kysytään: Miten yhteenkuuluvuutta tuotetaan lasten ja tutkijan keskusteluhetkissä kuvan äärellä päiväkodissa?

Tutkielman metodologisissa lähtökohdissa yhdistyvät lapsuudentutkimus sekä kerronnalliset ja visuaaliset lähestymistavat. Tutkielma on toteutettu Pohjois-Suomessa sijaitsevassa päiväkodissa yhdessä 2–7-vuotiaiden lasten kanssa kuvan ympärillä käytyjen ryhmäkeskustelujen kautta. Aineiston analyysissä ja tulkinnassa pyritään kohti kokonaisvaltaista lähestymistapaa tukeutuen dialogisen uudelleenluennan ja -kerronnan menetelmään (Viljamaa, 2012) sekä sydämen lukutaitoon (Lieblich, 2014).

Tutkielman tulokset jäsennetään ja avataan kolmen, aineiston pohjalta tuotetun kertomuksen avulla. Niissä tarkastellaan toiminnan, huumorin ja vastustuksen merkitystä yhteenkuuluvuuden rakentumisessa sekä lapsia, aikuisia ja tavaroita kuulumisen rakentajina. Tutkimuksen tulokset korostavat lasten kehollista, materiaalista ja valtaa sisältävää toimijuutta sekä vertaissuhteiden merkitystä. Lapset kaipaavat toistensa yhteyteen ja neuvottelevat kuulumisestaan mukaan ottamisen ja ulossulkemisen välisessä liikkeessä. Päiväkodin aikuiset ovat lapsille tärkeitä, heidän tukeaan tarvitaan, heitä vastustetaan ja käytetään vallan välineinä sekä heidän leikkikaveruutensa nähdään ristiriitaisena.

Tutkielma haastaa problematisoimaan ajan merkitystä yhteenkuuluvuuden politiikan muotoutumisessa. Yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi päiväkotien arkeen ehdotetaan moninaisuuden arvostamista, vastuun lähestymistä suhteissa rakentuvana, kuulumisen kysymisten kohtaamista rohkeasti yhdessä lasten kanssa sekä toiminnan ja materiaalisen maailman hyödyntämistä. Tutkimus osoittaa kuvan pedagogiset ja metodologiset mahdollisuudet lasten ja aikuisten välisissä kohtaamisissa.