Tiivistelmä. Pro gradu- tutkielmani käsittelee varhaiskasvatuksen työntekijöiden näkökulmia 4–6-vuotiaiden lasten yksinäisyyden kokemuksista sekä niiden ehkäisemisestä sosiaalisen osallisuuden vahvistamisen kautta. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkimuskysymysten mukaisesti kuvata varhaiskasvatuksen työntekijöiden näkökulmasta 4–6-vuotiaiden lasten keskinäisissä suhteissa esiintyvää yksinäisyyttä, siihen vaikuttavia tekijöitä sekä ehkäisemisen keinoja. Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jossa lähestymistapana toimi tulkinnallinen paradigma. Aineisto kerättiin helmikuun 2022 aikana Webropol-kyselylomakkeen avulla, joka pääsääntöisesti sisälsi avoimia kysymyksiä. Lomaketta jaettiin kohdennetusti varhaiskasvatuksen työntekijöille sosiaalisen median kautta. Kyselyyn vastasi yhteensä 34 henkilöä, joista 19 vastaajaa oli varhaiskasvatuksen opettajia ja 15 vastaajaa varhaiskasvatuksen lastenhoitajia. Analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Viitekehykseni pohjautui vahvasti sosiaalipedagogiseen osallisuusymmärrykseen sekä pienten lasten yksinäisyyteen liittyviin keskeisimpiin käsitteisiin.

Tulokset osoittivat, että työntekijöiden näkökulmasta 4–6-vuotiaiden lasten välisissä suhteissa yksinäisyys esiintyy läheisten ystävyyssuhteiden puuttumisena ja seurailijan roolina leikeissä, mutta toisaalta myös kokonaan ulkopuolelle jäämisenä ja vetäytyvänä käytöksenä torjutuksi tullessa. Yksinäisyyteen liittyvissä tekijöissä työntekijät kuvasivat keskeisesti lapsen yksilöllisiä riskitekijöitä, joissa korostuivat lapsen haasteet ja persoonalliset ominaisuudet. Kuitenkin yksilöllisistä tekijöistä maahanmuuttajataustaisuudessa ja ujoudessa, osa työntekijöistä näki keskeisenä myös näiden yksilöllisten tekijöiden ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen. Tulokset osoittivat myös, että varhaiskasvatuksen työntekijät ovat tietoisia oman roolinsa merkityksestä lasten välisille suhteille, sillä he kuvailivat yksinäisyyden ehkäisemisen keinoja vahvasti omaan ammatillisuuteensa liittyvien asioiden, kuten esimerkiksi läsnäolon ja sosiaalisen herkkyyden kautta. Haasteita näille koettiin asettavan kuitenkin varhaiskasvatuksen puutteellisten resurssien. Myös lasten yhteisöllisyyttä rakentavien toimien, kuten yhteisen toiminnan ja moninaisuutta kunnioittavan ilmapiirin, työntekijät kuvailivat olevan lapsen yksilöllisen tuen lisäksi keskeisiä yksinäisyyttä ehkäiseviä keinoja.

Tutkielmani tuloksista keskeisenä johtopäätöksenä oli nostettavissa esiin näkökulma siitä, että lapsen yksinäisyyttä varhaiskasvatuksessa tulisi tarkastella aina ympäristön sekä yksilön välisenä suhteena. Yksinäisyyden ehkäisemisen keinojen tulisi olla tietoisesti osa varhaiskasvatuksen arkea huomioiden yksinäisyyden moninaiset muodot, missä työntekijöiden on keskeistä ymmärtää sekä yksilöllisen tuen, että yhteisöllisten toimien merkitys.