Tiivistelmä. Rehevöityminen on jo pitkään ollut yksi järvien suurimmista uhkista. Erityisesti lisääntynyt maankäyttö on lisännyt ja nopeuttanut järvien rehevöitymistä muun muassa teollisuusalueilta sekä metsä- ja maatalousalueilta järviin päätyvien ravinteiden kautta. Järvien rehevöityminen johtaa esimerkiksi biologisen monimuotoisuuden vähenemiseen, vedenlaadun heikkenemiseen ja lisääntyneisiin leväkukintoihin, vähentäen siten järvien tarjoamia ekosysteemipalveluja. Rehevöityneitä järviä on kuitenkin mahdollista kunnostaa esimerkiksi hoitokalastuksen avulla siihen tilaan, jossa ne olivat ennen rehevöitymiskehityksen alkua.

Hoitokalastuksissa poistetaan pääasiassa ulappavyöhykkeen planktonia (planktivorisia) ja pohjaeläimiä (benthivorisia) syöviä kaloja, kuten särkikaloja (Cyprinidae). Hoitokalastuksen myötä eläinplanktonin ja pohjaeläinten predaatiopaine laskee, kun niitä ravintonaan käyttävät kalat vähenevät. Vähentyneen predaatiopaineen ansiosta eläinplanktonin ja pohjaeläinten yksilömäärät alkavat lisääntyä. Pohjaeläinten runsastuminen johtaa ravinteiden vähenemiseen, sillä hajottajiin kuuluvat pohjaeläimet palauttavat ravinteita takaisin järven ravintoverkkoon ja pohjasedimenttiin. Eläinplanktonin lisääntyminen kasvattaa kasviplanktonin predaatiopainetta, joka johtaa kasviplanktonin vähenemiseen. Kasviplanktonin määrän laskeminen vähentää leväesiintymiä, johtaen paitsi veden kirkastumiseen, myös rantavyöhykkeen vesikasvillisuuden lisääntymiseen ja levittäytymiseen uusille alueille. Edellä mainitut hoitokalastuksen aikaansaamat muutokset ravintoverkossa saavat järven tilan muuttumaan levä- ja särkikalavaltaisesta kohti vesikasvi- ja petokalavaltaista. Tämän kaltaista muutosta järven eri tasapainotilojen välillä pidetään hoitokalastuksen tavoitteena, jonka vuoksi hoitokalastuksen jälkeen seurataan järvessä tapahtuvien muutosten suuntaa ja määrää.

Hoitokalastamalla lukuisia järviä on saatu kunnostettua niin, että niiden tila on pysynyt hyvänä jopa kymmenen vuoden ajan. Hoitokalastuksen riskinä on kuitenkin sen mahdollisuus epäonnistua. Epäonnistumisen riskiä lisää muun muassa vesikasvillisuuden heikko palautuminen tai särkikalojen liikkuminen muista vesistöistä hoitokalastettuun järveen. Jotta tätä riskiä voitaisiin minimoida, hoitokalastuksen yhteydessä voitaisiin toteuttaa myös muita järven hoitomenetelmiä. Hoitokalastuksen tulosten tunnetaan olevan nopeampia ja pitkäkestoisempia, jos kalastusten lisäksi järveen esimerkiksi istutetaan särkikaloja saalistavia petokaloja tai sedimenttiä sitovia vesikasveja. Tehokkaan ja pitkäaikaisia tuloksia tuottavan hoitokalastuksen sovittaminen erilaisille järville vaatii kuitenkin vielä lisätutkimusta. Tulevaisuuden kannalta hoitokalastusmenetelmiä olisi hyvä kehittää edelleen, sillä järvien rehevöityminen tulee olemaan merkittävä ongelma vielä tulevaisuudessakin.