EU-jäsenyys muutti Suomessa harjoitettua maatalouden ympäristöpolitiikkaa. Koska ympäristöasioiden merkitys maataloudessa on suuri myös tulevaisuudessa, maatalous- ja ympäristökysymyksiä yhdentävän politiikkatiedon tarve kasvaa. Erityisesti tarvitaan tietoa maatalous- ja ympäristöpoliittisen päätöksenteon välisistä suhteista, jotta maatalous- ja maaseutupoliittiset ratkaisut pystyttäisiin paremmin sovittamaan vastaamaan EU:n yhteisen maatalouspolitiikan kehitystä. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia politiikkaoppimisen näkökulmasta niitä institutionaalisia ja politiikan sisältökäsitysten muutoksia, jotka maatalouden ympäristöpolitiikassa ovat tapahtuneet EU-jäsenyyden myötä. Lisäksi tavoitteena oli tuottaa tietoa niistä kansallisista ja yhteisötason kehityskuluista, joilla on merkitystä maatalous- ja ympäristöpolitiikan yhdentämisen kannalta sekä arvioida niitä institutionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat maatalouden ympäristöpolitiikan kykyyn vastata sille asetettuihin haasteisiin. Uudesta, ylikansallisesta politiikkaympäristöstä huolimatta politiikan instituutioiden ja käytäntöjen muutokset ovat toistaiseksi olleet suhteellisen vähäisiä maatalouden ympäristöpolitiikassa, vaikka sen sisältö onkin muuttunut merkittävästi. Maatalouden ympäristöpolitiikassa selvin muutos on tapahtunut yhteiskuntapoliittisissa diskursseissa. Maatalouden ympäristökysymykset eivät enää 1990-luvulta lukien ole näyttäytyneet elinkeinon marginaalikysymyksinä. Sen sijaan ne on alettu esittää sekä maatalouspolitiikassa että ympäristöpolitiikassa elinkeinon haasteina. Politiikan suunnitteluprosessit ovat luoneet maatalouden ympäristöpolitiikan kentälle perinteisten maataloussuuntautuneen kannatusryhmän ja ympäristöpainotteisen kannatusryhmän rinnalle kolmannen maatalouden ympäristöpolitiikan kannatusryhmän. Se ei pidä maatalousympäristön suojelua itseisarvona vaan näkee sen välttämättömänä maatalouden nauttiman yleisen yhteiskunnallisen hyväksynnän säilyttämiseksi. Maatalouden ympäristöpolitiikan yhteistyörakenteiden muuttuminen näkyy myös aluetason hallinnollisissa rutiineissa sekä alueellisessa yleissuunnittelussa ja muissa yhteistyöprojekteissa. Suomalaista maatalouden ympäristöpolitiikkaa ohjanneen kansallisen yhdenmukaisuuden periaate on saamassa rinnalleen ympäristötoimenpiteiden paikallista kohdentamista korostavan politiikkakehyksen. Alue- ja paikallistasolta voimakkaasti esiin nouseva politiikkakehys, joka korostaa paikallisen ja kokemusperäisen tiedon merkitystä maatalouden ympäristönhoidossa, ei ole toistaiseksi riittävästi välittynyt kansallisen tason politiikan muotoiluun. Kaikkiaan voidaan todeta, että politiikkaoppimista on kiistatta tapahtunut ja että sitä yhä tapahtuu maatalouden ympäristöpolitiikan osajärjestelmän sisällä. Tämä oppiminen ei kuitenkaan ole säteillyt tarpeeksi vahvasti osajärjestelmän ulkopuolelle. Osajärjestelmä on ikään kuin kääntynyt sisäänpäin, jolloin oppiminen ei ole kohdistunut politiikan järjestelmän rakenteisiin tai periaatteisiin vaan politiikan toimenpiteiden yksityiskohtaisempiin sisältöihin. Olennaista olisikin saada tehostettua politiikkaoppimista sekä maataloussektorin sisällä eri osajärjestelmien välillä että maatalouden ja muiden politiikkasektoreiden kesken.